lauantai 31. joulukuuta 2016

Uusi pörröinen patikkakaveri!


Tiedoksi, että eläinten pelastustarhalle vapaaehtoiseksi ilmottautuessa kannattaa pitää mielessä, että tarhalta saattaa tarttua työnteon lomassa mukaan kotiin vietäväksi myös uusi karvakaveri.
Näin kävi jo Espanjassa kaksi ja puoli vuotta sitten, kun olimme auttelemassa eräällä kissatarhalla. Adoptoimme sieltä tarhan vanhimman kissaneidin Pollin, joka on nyt jo 15-vuotias seniori.

Ranskassa asustellessa olemme käyneet koirien pelastustarhalla lenkittämässä karvakavereita jo kolmen kuukauden ajan ja myös siellä iskin silmäni erääseen eläinvanhukseen. Hän oli odottanut tarhalla jo seitsemän vuotta, että joku hakisi hänet kotiin ja huomasin että minä taidan olla seniorin viimeinen mahdollisuus.

Tämä jo 9,5 vuoden ikään ehtinyt energinen koiraherra, tarhalla "Monsieur Gourmandiksi" kutsuttu pikku ahmatti on aina yhtä innokas lenkille lähtijä. Koiratarhalla se pääsi vain pari kertaa päivässä lyhyelle kävelylenkilleen vapaaehtoisten ansiosta ja takajalat innosta täristen se aina painoi kovaa eteenpäin kuin höyryjuna. Sen nimi Chuck taipuikin suussani Tsuk-tsukiksi vauhdikkaan luonteensa puolesta ja en kestänyt ajatusta, että tämä energiapakkaus tulisi viettämään loppuelämänsä pienessä kopissaan.

Se ei ole koskaan tottunut asumaan sisätiloissa ja eräs aiempi adoptiokokeilu oli mennyt mönkään, koska Tsuk-tsuk oli innoissaan ominut ja tuhonnut kaiken kodin irtotavaran. Tämä oli myös yksi syy, miksi erityisesti hän olisi meille sopiva koira, koska emme voi kissojemme vuoksi ottaa koiraa sisälle asumaan. Onneksi täällä Ranskan kodissamme on yksi ylimääräinen huone omalla sisäänkäynnillä ja siitä on nyt tehty Tsuk-tsukin oma poikamiesboxi, jossa hän saa sisustaa kotinsa ihan itse. On se sitten rikkipurtuja leluja tai myllätty petipaikka.

Mutta mikä tärkeintä, Tsuk-tsuk saa juoksennella pihalla vapaana isossa aitauksessaan ja ennenkaikkea osallistua mukaan patikkaretkille. Hän taitaakin olla maailman parasta patikkaseuraa.










keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kodittomia karvakavereita


Etelä-Euroopassa jo kolme vuotta asuttuani, olen joutunut toteamaan, että kulkukissat ja-koirat ovat täällä ihan tavallinen näky. Eläimiä hylätään luontoon ja jätetään oman onnensa nojaan kaupungeissa, jossa ne sitten lisääntyvät holtittomasti ja loukkaantuvat mm. liikenteen seassa. Kissat tuntuvat selviytyvän villinä paremmin kuin koirat ja täällä Provencen maatilallakin asustaa tällä hetkellä 15 villikissaa.

Ne ruokitaan aamuin illoin, niinkuin kaikki muutkin maatilan eläimet ja olemme rakentaneet niille lämpöisiä pesiä talven varalle. Pesät on rakennettu muovilaatikoihin ja vuorattu styrox-eristeen lisäksi oljilla, joten lämpöiset kissanokoset on taattu. Meidän piha on muuttunut parissa vuodessa kissojen hotelliksi ja karvakaverit osaavat odottaa ruokapalvelua aamuin illoin meidän kotioven takana. Ruokinnan lisäksi jokainen kissa käytetään eläinlääkärissä leikattavana, jottei niitä synny enää lisää. Tästä urakasta on jo puolet hoidettu, mutta ne kaikkein arimmat kissapedot aiheuttavat vielä päänvaivaa, koska niitä on hankala saada pyydystettyä. Harjoitukset siis jatkuvat....





Kissat ovat valloittaneet sydämeni ja kotini jo ihan pikkutytöstä lähtien, mutta surullisen kulkukoiratilanteen tajuttuani olen alkanut ajattelemaan yhä enemmän koiria. Ne pärjäävät ilman ihmistä paljon huonommin kuin kissat ja ovat miellytämisenhaluisina vieläkin helpompi julmuuden kohde.

Olin aina ajatellut, etten ole "koiraihminen", koska en halua asettua eläimen yläpuolelle ns. laumanjohtajaksi ja nautin siitä, kun kissat pompottavat minua ihan täysillä. Koiralle täytyy asettaa eritavalla rajoja, mutta olen opetellut tätäkin taitoa pikkuhiljaa käymällä eräällä koiratarhalla vapaaehtoisina lenkittäjinä jo kolmen kuukauden ajan. Koiratarhalla on kaikenlaisia koiria, mutta eniten näyttäisi olevan hylättyjä metsästyskoiria, joista ei ole ollut enää ikänsä puolesta hyötyä omistajalleen. Kaikki koirat ovat ihania ja olen ymmärtänyt, että paras rotu on "rescue-koira", oli se minkä näköinen tahansa.

Nyt on tietenkin päässyt käymään niin, että haluan tarjota eräälle koiratahan vanhukselle mahdollisuuden, koska sillä ei tunnu olevan enää muuta keinoa saada kotia eläkepäivilleen. Se on odottanut tarhalla jo seitsemän vuotta, että joku hakisi sen kotiin ja tämä pieni ihme tulee tapahtumaan ylihuomenna, kun haemme meidän uuden ystävän luoksemme.

Tätä uutta patikkakaveria tullaan näkemään pian (ja paljon) tämän blogin puolella.